Olipa komea kokemus olla mukana hienosti järjestetyissä IDSF:n kisoissa! Pääsimme partnerin kanssa paikalle vain lauantaiksi, ja silloinkin jäivät iltafinaalit väliin lapsenhoito-onglmien johdosta, mutta silti ovat vielä silmät mykkyrällä.
Seurasimme kisoissa pääasiassa seniori 1 vakioita sekä lattareista seniori 2-,yleinen- ja juniori-ikäluokkia. Vakioissa pääkohteenamme oli tietysti Parketin oma pari Jorma ja Maiju, mutta samalla pidimme silmällä myös muita tuttuja, kuten usein kanssamme kisannutta, nykyään B-tasolla olevia Jari ja Anu Hasselia.
Vakiopuolen mieleenjääneimmät asiat olivat vahva liike ja itseluottamus. Kun katsoimme toisen ja kolmannen karsintakierroksen niin toisella oli vielä mukana pareja, jotka tanssivat "pikkunätisti", mutta hieman varovaisesti. Kolmannella kierroksella nämä olivat jo pudonneet, ja kaikki
jatkavat liikkuivat erittäin määrätietoisen vahvasti. Yksi piirre oli myös päkiöiden varassa liikkuminen - varsinkin quikcstepissä näytti siltä, että "vain" päkiöillä ja nilkoilla tanssineet parit vain singahtelivat kovempaa kantakosketusta ottaneiden ohi.
Eniten katsoimme kuitenkin lattareita - sarjat olivat suuria, ja niitä oli vakiota enemmän. Tällä puolella erottavat tekijät olivat pitkälti samoja: vahvuus ja itseluottamus. Ikävä kyllä täytyy
todeta, että juuri näillä osa-alueille suurin osa Suomen pareista oli hätää kärsimässä. Jo ennen selkänumeron näkemistä oli aika selvää, että jos tanssijat flirttailivat keskenään ja ottivat kontaktia yleisöön, he olivat jostain muualta. Itä-Euroopan parit olivat todella kovia kaikissa sarjoissa näissäkin elementeissä. Aivan lattian vieressä istuneena pääsi monta kertaa silmäniskujen ja kujeilevien katseiden kohteeksi. Tuntui siltä, että he nauttivat tanssimisesta ja ennen kaikkea esiintymisestä. Suomalaiset parit tanssivat usein
teknisesti ihan kauniisti, mutta jättivät kaiken kaikkiaan vaisumman vaikutelman. Katse oli jähmeä, kohdistui useni kaukaisuuteen, ja ajatus oli selvästi miettimässä sitä, mitä koreografiassa pitää tehdä eikä sitä, mitä keho voisi tehdä. Onneksi poikkeuksiakin tietysti oli - yleisessä luokassa Joonas ja Katri sekä Markku ja Disa tekivät komeaa työtä, ja Jaak ja Taina ovat selvästi kehittymässä oikean suuntaan.
Winterdance oli myös muuten onnistunut kokonaisuus. Järjestelyt toimivat mutkattomasti, katsojalla oli tilaa liikkua ja
käyttää paikallaolevia palveluita. Lisäksi joukossa oli paljon tuttuja kisakentiltä ja niiden laidoilta, ja jutteluhetket vain vahvistivat käsitystä siitä, että olemme itsellemme oikean parin lajissa. Lisäksi oli upeaa saada monilta ammattilaisilta kannustusta omiin kisoihin, sekä paljon ilmaista neuvontaa ja ohjausta - samassa pöydässä istuminen Tapion kanssa antoi loistavan mahdolisuuden kuulla ammattalaisen analyysiä kisaajien toimista.
Oli hieno kokemus käydä katsomassa kisoja - mutta aika usein kyllä huomasi, että oma kroppa alkoi täristä musiikin tahtiin, ja jalat olisivat halunneet päästä suurelle mutta ilmeisesti hieman liukkaalle parketille. Kisoja seuraamalla sai taas omaan treenaamiseen suuntaa ja puhtia, nyt ainakin tiedämme mitä lähdemme hakemaan, vaikka tie onkin pitkä ja kivinen.
Seurasimme kisoissa pääasiassa seniori 1 vakioita sekä lattareista seniori 2-,yleinen- ja juniori-ikäluokkia. Vakioissa pääkohteenamme oli tietysti Parketin oma pari Jorma ja Maiju, mutta samalla pidimme silmällä myös muita tuttuja, kuten usein kanssamme kisannutta, nykyään B-tasolla olevia Jari ja Anu Hasselia.
Vakiopuolen mieleenjääneimmät asiat olivat vahva liike ja itseluottamus. Kun katsoimme toisen ja kolmannen karsintakierroksen niin toisella oli vielä mukana pareja, jotka tanssivat "pikkunätisti", mutta hieman varovaisesti. Kolmannella kierroksella nämä olivat jo pudonneet, ja kaikki
jatkavat liikkuivat erittäin määrätietoisen vahvasti. Yksi piirre oli myös päkiöiden varassa liikkuminen - varsinkin quikcstepissä näytti siltä, että "vain" päkiöillä ja nilkoilla tanssineet parit vain singahtelivat kovempaa kantakosketusta ottaneiden ohi.
Eniten katsoimme kuitenkin lattareita - sarjat olivat suuria, ja niitä oli vakiota enemmän. Tällä puolella erottavat tekijät olivat pitkälti samoja: vahvuus ja itseluottamus. Ikävä kyllä täytyy
todeta, että juuri näillä osa-alueille suurin osa Suomen pareista oli hätää kärsimässä. Jo ennen selkänumeron näkemistä oli aika selvää, että jos tanssijat flirttailivat keskenään ja ottivat kontaktia yleisöön, he olivat jostain muualta. Itä-Euroopan parit olivat todella kovia kaikissa sarjoissa näissäkin elementeissä. Aivan lattian vieressä istuneena pääsi monta kertaa silmäniskujen ja kujeilevien katseiden kohteeksi. Tuntui siltä, että he nauttivat tanssimisesta ja ennen kaikkea esiintymisestä. Suomalaiset parit tanssivat usein
teknisesti ihan kauniisti, mutta jättivät kaiken kaikkiaan vaisumman vaikutelman. Katse oli jähmeä, kohdistui useni kaukaisuuteen, ja ajatus oli selvästi miettimässä sitä, mitä koreografiassa pitää tehdä eikä sitä, mitä keho voisi tehdä. Onneksi poikkeuksiakin tietysti oli - yleisessä luokassa Joonas ja Katri sekä Markku ja Disa tekivät komeaa työtä, ja Jaak ja Taina ovat selvästi kehittymässä oikean suuntaan.
Winterdance oli myös muuten onnistunut kokonaisuus. Järjestelyt toimivat mutkattomasti, katsojalla oli tilaa liikkua ja
käyttää paikallaolevia palveluita. Lisäksi joukossa oli paljon tuttuja kisakentiltä ja niiden laidoilta, ja jutteluhetket vain vahvistivat käsitystä siitä, että olemme itsellemme oikean parin lajissa. Lisäksi oli upeaa saada monilta ammattilaisilta kannustusta omiin kisoihin, sekä paljon ilmaista neuvontaa ja ohjausta - samassa pöydässä istuminen Tapion kanssa antoi loistavan mahdolisuuden kuulla ammattalaisen analyysiä kisaajien toimista.
Oli hieno kokemus käydä katsomassa kisoja - mutta aika usein kyllä huomasi, että oma kroppa alkoi täristä musiikin tahtiin, ja jalat olisivat halunneet päästä suurelle mutta ilmeisesti hieman liukkaalle parketille. Kisoja seuraamalla sai taas omaan treenaamiseen suuntaa ja puhtia, nyt ainakin tiedämme mitä lähdemme hakemaan, vaikka tie onkin pitkä ja kivinen.